Ahlaislaiset Facebook-kaverit pistivät pystyyn Ahlainen kuvina  -ryhmän. Sitä selaillessa kaivoin myös omat vanhat kuvani esille. Tässä kuvassa Raila-täti on Jaakobinlähteellä. Rantakaupunkilaiset hakivat käyttövetensä tästä yhteisestä kaivosta ämpäri tai kaksi kerrallaan. Taustalla näkyy mummulan piha, joka oli myös kotipihani ensimmäiset kymmenen elinvuottani, jotka asuimme mummulan vintissä. Kuvassa on navettorakennus. Vasemmalla on navetoneteinen, joka toimi osin puuliiterinä, kaikenlaisen isomman tavaran säilytyspaikkana ja mopo- ja pyöräsuojana. Navetoneteiseen saatiin pystytettyä myös luomapuut, kun tehtiin loimet mattopuita varten. Keskellä on navetto, jossa oli muistaakseni minun aikanani enää possu tai kaksi. Ja viimeisenä oikealla ulkohuone, jonka alla ja takana oli pelottava ruuma. Nyt tämä juttu päättyy vähän hassusti pikkulaan, mutta älkää antako sen haitata, vaan aistikaa rauhassa muuta 60-luvun tunnelmaa.

Olen ottanut tavaksi ottaa lenkkikuvan, jos kännykkä vaan on tullut mukaan matkaan. On siinä kävellessä aikaa katsella tuiki tuttuja maisemia uudella silmällä, kameran linssin kokoisesti. Ja samalla miettiä, miten katsojalle voisi tarjota uuden näkökulman. Tässä Suosmeren kylää maaliskuisessa auringonpaisteessa, kahden revontuliyön välillä.

Vihonviimeisin villitys on sitten löytynyt: Pinterest. Mitä hienoimpia malleja ohjeineen.

Ja sitten keskeneräistä Bavaria-tekniikkaa. Vaiks ny patalappu...

Olimme eilen kylässä eli vieraisilla. Se, että "käsketään kylään", on erittäin harvinaista herkkua tänä päivänä. Tuntui juhlalliselta vähän pukeutua ja laittautua ja lähteä kylään.

Kyläpaikka oli meille uusi. Tarjan kanssa tiesimme toisemme lapsuudesta, olemme kotoisin samasta kylästä, ja Tarja on ollut sisareni kanssa samalla luokalla kansakoulussa. Meidän tuttavuutemme alkoi viime syyskuussa Espanjassa Nerjan retkellä. Kun odottelimme retkibussia Rafaelin aukion kupeessa Fuengirolassa, katselin viereistä pariskuntaa ja erityisesti rouvaa, että onpa Tarjan näköinen. Päätin, että jossain vaiheessa retkeä lähestyn häntä ja kysyn, josko hän olisi ajattelemani ihminen. Kun retkibussi pysähtyi erääseen vuoristokylään, Tarja tulikin kysymään minulta, olenko se ihminen, joksi hän minut on tunnistavinaan. Siitä lähti juttu liikkeelle, ja retken jälkeen menimme vielä syömään yhdessä Ramazotti-ravintolaan. Loman aikana tapasimme vielä kaksi muutakin kertaa ruokailun merkeissä. Iloisena yllätyksenä nyt keväällä saimme heiltä kyläkutsun.

Oli erittäin kiva tavata, kiitos Tarja ja Stefan!
 

Tässä on mun koiramummuprojektini kohde Lepi Riihimäeltä. Olin "hänen" seuranaan koko edellisen viikonlopun. Kestää aina vähän aikaa, ennen kuin opin koiran tavoille. Tällä kertaa sekoitin Lepin elämän, kun menimme keskellä päivää lenkille, eikä "hän" saanutkaan ruokaa lenkin jälkeen. Ensin hain hänet pois kodinhoitohuoneesta istumasta. Sitten intensiivistä tuijotusta kohti minua jatkui kaksi tuntia, ennen kuin oli uusi lenkki ja virallinen ruoka-aika. Seuraavana päivänä pidimme visusti oikeasta aikataulusta kiinni. Toisen kerran Lepi meni sekaisin, kun olin laittanut iltaruoan jälkeen seuraavan aamun raksut likoamaan valmiiksi. Lepi laski, että kun ruokakippa on pöydällä, hän saa vielä iltapalaa. No, tilanne korjaantui muutamalla  herkkupalalla, joilla ruokakippa unohtui. Kyllä minulla on vielä paljon oppimista, että pikkuhaukun elämä pysyy tasaisena.

Pikkupiika Reetasta kasvaa hattumaakari Greta Lax. Greta joutuu naimisiin, mutta leskeytyy hyvissä ajoin päätyen takaisin hattusalonkiin. Arvid-vainaa oli kuitenkin huolehtinut Gretan ja heidän poikansa Mikaelin tulevaisuudesta Arvidin vanhimman pojan Kallen harmiksi. Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen tyttökoulu saatiin Poriin Gretan ansiosta. Hattusalonki laajeni ja Gretaa taitaa kohdata uusi onni...

Virkkasin verkkokassin oranssista Kaisla-langasta. Tein taas pientä tuunausta malliin sangan ja koon osalta. Kolmas kassi toden sanoo.

Olen syntynyt ja asunut lapsuuteni Ahlaisten Rantakaupungissa. Kuvassa rantapuodeja Eteläjoen varresta.

Suosmeren tien varressa lähdettiin hinaamaan autoa suuntaan A. Ihmetykseni oli suuri, kun hetken kuluttua samaa autoa hinattiin vastakkaiseen suuntaan B! Tein muutaman laskutoimituksen, ja totesin, että jos aikoo hinata autoa suuntaan B, on lähdettävä suuntaan A sellaiseen paikkaan, missä voi kääntää auton hinaten ympäri. Johtopäätös: hinattavaa autoa ei voi peruuttaa. Kannattaa käydä lenkillä, siinä hommassa viisastuu!

Kuvassa muuten on Suosmeren koulu Ulvilassa. Tämä on samalla mun valokuvaajan uran yksi taidonnäytteistä: muutama askel, niin liikennemerkki olisi jäänyt taakse. Älkää pliis naurako.